Ne, jotka ovat alusta alkaen tarinoitani lueskelleet ovat varmasti huomanneet sen, että miehinen odotus on melko pinnallista puuhaa. Yrityksistä huolimatta syvien tunteiden suggeroiminen ei oikein onnistu niitä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kaikki, siis ihan kaikki, kuitenkin konkretisoituu miehelle synnytyksessä.
Vaimoni supistukset alkoivat säännöllisinä keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Aloimme tuolloin kellotella supistusten säännöllisyyttä. Supistukset tulivat 7-10 minuutin välein melko säännöllisinä. Jo silloin ajattelin, että vuorokauden sisään varmaan lähdetään. Jäin pois töistä odottelemaan, että josko pitäisi lähteä laitokselle. Seuraava muutos tapahtui saman päivän iltapäivällä; supistukset tihenivät ja väli oli enää vähän yli viisi minuuttia. Siinä sitten kärvisteltiin puoli yhteentoista illalla, jolloin sanoin rouvalle, että nyt lähdetään. Päästyämme synnytyssairaalaan synnytys olikin jo täydessä käynnissä ja kohdunsuu oli jo muutaman sentin raollaan. Jotenkin siinä ajattelin, että aika pian tämä varmaan on ohi, kun kaikki on mennyt niin oppikirjamaisesti.
Sitten tuli lähes täydellinen pysähdys. Prosessi jämähti useammaksi tunniksi siihen, että avautuminen ei jatkunut. Vaimon kivut sen sijaan jatkuivat. Kaikesta päätellen aivan hirvittävinä. Verenohennuslääkkeestä johtuen epiduraalipuudutusta ei voitu antaa ja ilmeisesti kipu oli yksinkertaisesti niin valtava, että paikat menivät ‘jumiin’ ja synnytys jämähti paikalleen.
Sen jälkeen alkoi kiirastuli. Jumittuminen olisi vielä ollut jotenkin kestettävissä, mutta samalla vauvan sydänkäyrän luonne muuttui. Syke putosi hälyttävän alas käytännössä jokaisella supistuskerralla. Aluksi supistusten kanssa samassa rytmissä, mutta sitten selkeästi niiden jälkeen. Lääkärin ja kätilön positiivisuus alkoi vaihtua kriisiviesteiksi. Oli kammottavaa katsoa, kun he yrittivät tuloksetta ottaa hirvittävän pitkillä instrumenteilla vauvan päästä verikokeita veren happipitoisuuden selvittämiseksi vaimon karjuessa tuskaansa vieressä.
Aloin olla aivan poissa tolalatani. Nieleskelin itkua ja pelkäsin pahinta. Välillä pelkäsin, että vauva menehtyy happivajeeseen, välillä, että vaimolleni käy huonosti. Lopuksi pelkäsin, että menetän molemmat. Ehkä irrationaalisia pelkoja, mutta niin todellisia minulle siinä hetkessä.
Kaiken tuskailun ja arpomisen jälkeen lääkäri aloitti sektiovalmistelut. Häneltä loppui usko luonnolliseen ulostuloon. Kätilö laittoi kaiken valmiiksi ja jätti meidät hetkeksi kahdestaan. Tämän jälkeen vaimolleni tuli muutama aivan valtava supistus ja hänen voimansa alkoivat olemaan täysin lopussa, olihan synnytyssalissa vietetty käytännössä puudutuksetonta aikaa jo lähes 7 tuntia. Puhuimme hänen kanssaan rentoutumisesta ja koetin kääntää ajatukset edes ihan hetkeksi muualle.
Kun kätilö palasi takaisin synnytyssaliin, hän sanoi, että katsotaanpas vielä kerran ennen varsinaista sektion aloittamista, että missä mennään. Päästimme riemunsekaisen kiljahduksen kun hän yllättäen sanoikin, että: “Täällähän on kaikki ihan valmista. Nyt aletaan synnyttämään”. Tuo hetki oli aivan uskomaton, sillä olin pelännyt tuota sektiota ihan älyttömästi. Veritulppariski ja verenohennuslääke kun olisivat tehneet siitäkin aika vaikean operaation.
Tuosta lausahduksesta alkoi noin 40 minuuttia kestänyt prosessi, jonka lopputuloksena tyttäremme syntyi, imukupin ja saksien pienellä avustuksella, maailmaan. Lähes 30 tuntia kestänyt toimitus sai hienon päätöksen, isän, äidin ja tyttären vuodattaessa kyyneleitä.
Viimeisimmät kommentit